Kokemuksia Kanadasta – Lynne Wiltsen puheenvuoro Keitä me ollaan? -seminaarissa 31.10.–1.11. Turussa

DivEd-hanke ja Turun yliopiston kieli- ja kulttuuritietoinen opetus järjestivät 31.10.–1.11. Keitä me ollaan? -seminaarin, jonka aiheena oli kulttuurinen moninaisuus. Seminaarin ensimmäisen päivän pääpuhujan oli professori Lynne Wiltse, Albertan yliopiston professori.

Lynne Wiltse toi Keitä me ollaan? -kysymyksen erityisesti koulun kontekstiin. Wiltse aloitti siitä, kuka hän on. Wiltse kävi koulua kanadalaisessa pikkukaupungissa ja piti koulusta valtavasti. Se oli myös syynä siihen, että hän päätti ryhtyä opettajaksi. Intoa puhkuen nuori opettaja aloitti ensimmäisessä työpaikassaan, mutta kohtasikin sokin: suurin osa hänen oppilaistaan oli Kanadan alkuperäisväestöä. Wiltse tajusi, ettei hän ollut valmistautunut kohtaamaan oppilaita eri kulttuurisista taustoista. Opettajankoulutuksessa asiaa ei oltu käsitelty, ja muutenkin hänen tietonsa Kanadan alkuperäiskulttuurista olivat ohuet. Monet Wiltsen tutut myös kauhistelivat Wiltsen työpaikkaa. “Ne nuorethan ovat laiskoja, tyhmiä, eivätkä heidän vanhempansa ole kiinnostuneita lastensa koulunkäynnistä”, kuuli Wiltse jatkuvasti. Wiltsen kokemus opettajana oli kuitenkin erilainen: nuorethan osasivat vaikka mitä, ja hän ei kertaakaan tavannut vanhempaa, jota ei olisi kiinnostanut lapsensa koulunkäynti. 

Lynne Wiltse ja seminaariyleisöä

Taustalla vaikutti se, että Kanadalla on pitkä historia alkuperäiskansojen kaltoinkohtelusta. Aikoinaan lapset vietiin perheiltään ja kotiseuduiltaan erityisiin, alkuperäiskansojen lapsille tarkoitettuihin kouluihin. Ajatuksena oli, että alkuperäiskansojen lapsissa oli jotain vikaa, ja heidät tuli korjata kouluissa. Lapset eivät saaneet puhua omaa äidinkieltään eivätkä harjoittaa omaa kulttuuriaan. Se, että lapset erotettiin pitkiksi ajoiksi perheistään, aiheutti monia sosiaalisia ongelmia, jotka jatkuvat tänäkin päivänä. Eräs Lynne Wiltsen oppilaan isoisä muisteli, että rangaistuksena oman äidinkielen puhumisesta opettaja työnsi sukkapuikon oppilaan kieleen. Seurauksena oli, että vanhemmat eivät halunneet opettaa omaa äidinkieltään lapsille, koska kielen puhumisesta kuitenkin rangaistaisiin. 

Lasten pakottaminen kouluun, joka on kaukana lapsen kotiseuduilta, ja oman äidinkielen ja kulttuurin kieltäminen kuulostaa valitettavasti kovin tutulta. Myös Suomessa saamelaislapset pakotettiin käymään koulua kaukana perheistään viimeksi 70-luvulla. Heiltä kiellettiin oma äidinkieli, ja sen seurauksena moni saamelainen kadotti äidinkielensä. Vaikka Suomessa lapsia ei enää eroteta perheistään koulun vuoksi, moni opettaja tai koulu saattaa silti kieltää lapsia puhumasta omaa äidinkieltään. Opetussuunnitelman perusteella oppilailla on kuitenkin oikeus kehittää kaikkia osaamiaan kieliä (OPS 2014). “Vain suomea” -periaate koskettaa erityisesti saamelaisia, romaneja ja maahanmuuttajia sekä maahanmuuttajien lapsia. Periaate estää näkemästä taidot ja tiedot, joita oppilaalla on ennestään ja joita voitaisiin koulussa kehittää ja tukea. 

Miten Lynne Wiltse sitten pärjäsi alkusokin jälkeen? Ongelmilta ei toki vältytty, mutta hän alkoi toden teolla pureutua siihen, keitä hänen oppilaansa ovat, ja minkälainen on heidän kulttuurinsa ja kielensä. Samaan pureutumiseen liittyy myös oman itsensä ja oman kulttuurin tarkasteleminen ulkopuolelta. Tutkijan ja opettajankouluttajan urallaan Wiltse alkoi kehitellä keinoja valjastaa oppilaiden ja heidän perheidensä ja yhteisöjensä tiedot, taidot ja kulttuurisen ja historiallisen osaamisen osaksi opetusta. Luis Mollin, Cathy Amantin, Deborah Neffin, ja Norma Gonzalezin kehittämä termi “Funds of Knowledge”, viittaa näihin tietoihin, taitoihin ja osaamiseen. 

Lynne Wiltse on tehnyt opettajaopiskelijoiden ja oppilaiden kanssa yhteisprojekteja, joissa oppilaiden ja heidän yhteisöjensä tiedot ja taidot tuodaan osaksi koulun arkea. Oppilaat muun muassa tekevät näyttelyyn projektin heitä kiinnostavasta ja heidän kulttuuriinsa kuuluvasta aiheesta, ja myös yhteisö on vahvasti mukana näyttelyn tekemisessä. Eräs oppilas teki tutkielman metsästyksestä, josta hän oli kovin kiinnostunut. Projektin aikana oppilas oppi tekemään haastattelun, kun hän sai haastatella sukulaisiaan aiheesta. Projekti motivoi ennen kaikkea oppilaita, perheitä ja yhteisöjä, mutta myös opettajaopiskelijoita. Moni opettajaopiskelija koki, että projektin aikana heidän stereotyyppiset käsityksensä eri kulttuureista murtuivat. Samalla opettajat, opettajaopiskelijat, oppilaat ja yhteisöt tutustuivat paremmin toisiinsa ja eri kulttuureihin – siihen, keitä me ollaan.

Lynne Wiltsen artikkeli Learning over the Fence: Heritage Fair Projects as ´Funds of Knowledge´

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.